Kansioita, musiikkia ja muita tekemisiä

No niin, en sitten mennytkään hammaslääkäriin, koska eka "koulupäivä" oli niin mukava, etten malttanut keskeyttää sitä pienen kivun takia. Ehtiihän sitä myöhemminkin purukalustoa korjaamaan, mutta toista samanlaista harjoittelua ei taatusti tule vastaan. Täytyy myöntää, että kovin paljon ei ole jäänyt viidennestä luokasta mielen sopukoihin juttuja, ellei ajan hahmottaminen ole vioittunut pahasti. Joka tapauksessa, mielenkiinnolla odotan tulevia päiviä ja viikkoja harjoittelutyön parissa.

Saavuttuani kotiin jatkoin The X-Filesin kolmannen kauden parissa. Torakkajakso oli kyllä parhaita, mitä olen nähnyt, ja niitä muutamia, mitä en ole nähnyt aiemmin (ennen kuin ostin DVD-boksin). Torakkajakso oli siis enemmän kieli poskessa tehty, mutta ei liian yliampuvasti.

Musiikkipuolella on menossa Crimson Moonlight. Aloitin siis viime viikolla (tai toissa viikolla, en muista tarkalleen) kuuntelemaan läpi kaikki biisit, mitkä omistan. Jos listan soittaisi putkeen yhtä menoa, se kestäisi 2 viikkoa, 1 päivän, 8 tuntia, 2 minuuttia ja 29 sekuntia. Listalla on 5365 biisiä, ja juuri NYT soi 850., Crimson Moonlight - The Covenant.

Kunpa tässä kaikilta kiireiltään ehtisi vielä lukeakin jotain. Tällä hetkellä ovat kesken loistava Yhdeksäs aste, Ateistit alttarilla sekä Da Vinci -koodi ja kätketty viisaus. Ja toki Raamattuakin voisi vähän vilkuilla. Mutta tänään multa kysyttiin enemmän kysymyksiä kuin musalinjalaiset osais varmaan vuodessa keksiä. Tässä muutama esimerkki kysymyksistä, jotka "liittyvät ainoastaan matematiikantunnin aiheeseen" (laventaminen):

• Kuka sä oot?
• Minkä ikänen sä oot?
• Ooksä uskovainen?
• Kuunteletsä heviä?
• Millanen kännykkä sullon?
• Miksetsä oo meidän ope?
• Pelaatsä CS:ää?
• Mikä paita sullon päällä?
• Tiiätsä, etsä näytät vähä Jone Nikulalta?

Vahvahko aloitus

The X-Files, minä itse, luonto, perhe, musiikki, kyyneleet, runous, hymy, onnellisuus, ilo, riemu, ystävät, nuoruus, vanhuus, vauvat, ruoka, terveys, Stam1na, juoma, tunteet, Jumala.

Siinä muutama asia, mitkä pyörivät mielessä, kun kahdeksan tunnin kuluttua pitäisi olla skarppina aloittelemassa viiden viikon harjoittelua Jokelan koululla (Jyväskylän Jokelan koulu, huom.). Pitäisi myös kertoa heti alkuun, että joudun ottamaan iltapäiväksi vapaata, että saan purukaluston korjattua. Ainakin kaksi hammasta poistetaan, ja useita porataan.

Oikeanpuoleista yläviisaudenhammasta on tosiaan särkenyt aika lailla parin viime viikon aikana; se on ollut uudenlaista (hammas)kipua. Sekunnin tai kahden ajan tuntuu siltä kuin ikeneen työnnettäisiin stereoplugin (3,5 mm) paksuista neulaa. Välillä nämä tulevat peräkkäisinä sykäyksinä, kuin sydämenlyönteinä, ja välillä taas yksittäisinä täsmäiskuina. Uudenlaista kipua kumminkin, ei mitään tylsää ja ärsyttävää vihlomista.

Toinen kipupiste on vasen olkapää. Se oli sitä mieltä, ettei jaksa olla paikallaan Stam1nan pitissä (Lutakko, 8.3.), ei edes yhtä kokonaista biisiä. Juttuhan meni siis näin, että lemiläiset vieraamme käynnistivät keikan erittäin tunnelmannostattavasti uuden Raja -albumin aloitusraidalla, nimeltänsä Hammasratas. Siinä sitten vanhemman pikkuvelipojan kanssa jouduttiin välittömästi parin metrin päähän toisistamme, ilman mitään aikomuksia tai tarkoitusta liikahtaa starttipaikoiltamme. Kaikki sujui tässä vaiheessa vielä hyvin, porukka tanssahteli oikein nätisti, kunnes kertosäkeen vuoron tullessa vellova jyväskyläläismassa keskittyi karjumaan "AU, HAMPAITA RATTAISSAMME". Siinähän sitä huudeltiin mukana, kunnes kertosäkeen jälkeinen bridge-osa (allekirjoittaneella ei varmuutta, onko se bridge vai soolo, kumminkin) laittoi jälleen nousuhumalaisen jengin pähkinöiksi. Siinä vaiheessa oli, vesiselvänä tietenkin, pakko vähän itsekin riehahtaa, mutta eihän sitä kauaa kestänyt...

Vailla mitään varoitusta jouduin kahden pittiporukan väliin, toinen tuli oikealta, toinen vasemmalta. Tanssahdellessani olin hieman kyyryssä, joten kaikki ainekset illan huipentumaan olivat valmiina. Niinhän siinä sitten kävi, että Samuel joutui puristuksiin kahden toisiaan päin törmäävän massan väliin, jolloin fysiikan lakien mukaan Samuel joutui joko vastaamaan paineeseen tai murtumaan. No, Samuelhan murtui. Ei kokonaan, eikä murtuminen oikeastaan ole oikea termi tässä tapauksessa, mutta vasen olkapääni ei siis enää kestänyt ulkopuolista painetta ja siirtyi jokusen senttimetrin kohti maan pintaa. En kuullut ruksahtelua, mutta tunsin sen kyllä. Se on hetken aikaa inhottava tunne, sitten sen kanssa pystyy elämään.

Siirtyminen paikasta A paikkaan B voi kestää yllättävän kauan aikaa, vaikka pisteiden välinen matka olisikin vain muutama metri. Jos painat 58 kg ja vastassasi on kaksi kertaa elopainoltaan isompia, humaltuneita suomalaisia miehiä, voi siirtymisvaihe olla myös vaarallinen. Se olisikin ollut hieno loppu pienelle elämälle, olkapää sijoiltaan Stam1nan pitin tallomaksi. Ja omassa kotikaupungissa! Mutta tällä(kin) kertaa selvittiin hengissä, kiitos kaikkien yleisön seassa tietä antaneiden, Lutakon aina-yhtä-mukavan-ja-rennon henkilökunnan sekä tietenkin ambulanssimiesten kesken. Pari biisiä joutui kuuntelemaan narikan edessä ja pari missasin ihan tyystin ollessani ambulanssin ihmeellisissä sisuksissa tiukassa, mutta oikeudenmukaisessa ensiapukäsittelyssä. Loppukeikka meni sitten takaa katsellessa ja fiilistellessä. Kyllä ne pojat osaa ton homman, huumoria unohtamatta... ("Onko täällä Kaikka -faneja?")

Kipua on monenlaista, vaihteeksi minun elämässäni se on ollut lähinnä vain fyysistä sorttia. Saa nähdä, mitä tämä harjoittelu sitten tekee mielenterveydelle ja ruumiille myös, on nimittäin enää seitsemän tuntia jäljellä nukkua ja olla paikan päällä. Tässä se aika menee järjen seuratessa jäljessä.