The X-Files, minä itse, luonto, perhe, musiikki, kyyneleet, runous, hymy, onnellisuus, ilo, riemu, ystävät, nuoruus, vanhuus, vauvat, ruoka, terveys, Stam1na, juoma, tunteet, Jumala.
Siinä muutama asia, mitkä pyörivät mielessä, kun kahdeksan tunnin kuluttua pitäisi olla skarppina aloittelemassa viiden viikon harjoittelua Jokelan koululla (Jyväskylän Jokelan koulu, huom.). Pitäisi myös kertoa heti alkuun, että joudun ottamaan iltapäiväksi vapaata, että saan purukaluston korjattua. Ainakin kaksi hammasta poistetaan, ja useita porataan.
Oikeanpuoleista yläviisaudenhammasta on tosiaan särkenyt aika lailla parin viime viikon aikana; se on ollut uudenlaista (hammas)kipua. Sekunnin tai kahden ajan tuntuu siltä kuin ikeneen työnnettäisiin stereoplugin (3,5 mm) paksuista neulaa. Välillä nämä tulevat peräkkäisinä sykäyksinä, kuin sydämenlyönteinä, ja välillä taas yksittäisinä täsmäiskuina. Uudenlaista kipua kumminkin, ei mitään tylsää ja ärsyttävää vihlomista.
Toinen kipupiste on vasen olkapää. Se oli sitä mieltä, ettei jaksa olla paikallaan Stam1nan pitissä (Lutakko, 8.3.), ei edes yhtä kokonaista biisiä. Juttuhan meni siis näin, että lemiläiset vieraamme käynnistivät keikan erittäin tunnelmannostattavasti uuden Raja -albumin aloitusraidalla, nimeltänsä Hammasratas. Siinä sitten vanhemman pikkuvelipojan kanssa jouduttiin välittömästi parin metrin päähän toisistamme, ilman mitään aikomuksia tai tarkoitusta liikahtaa starttipaikoiltamme. Kaikki sujui tässä vaiheessa vielä hyvin, porukka tanssahteli oikein nätisti, kunnes kertosäkeen vuoron tullessa vellova jyväskyläläismassa keskittyi karjumaan "AU, HAMPAITA RATTAISSAMME". Siinähän sitä huudeltiin mukana, kunnes kertosäkeen jälkeinen bridge-osa (allekirjoittaneella ei varmuutta, onko se bridge vai soolo, kumminkin) laittoi jälleen nousuhumalaisen jengin pähkinöiksi. Siinä vaiheessa oli, vesiselvänä tietenkin, pakko vähän itsekin riehahtaa, mutta eihän sitä kauaa kestänyt...
Vailla mitään varoitusta jouduin kahden pittiporukan väliin, toinen tuli oikealta, toinen vasemmalta. Tanssahdellessani olin hieman kyyryssä, joten kaikki ainekset illan huipentumaan olivat valmiina. Niinhän siinä sitten kävi, että Samuel joutui puristuksiin kahden toisiaan päin törmäävän massan väliin, jolloin fysiikan lakien mukaan Samuel joutui joko vastaamaan paineeseen tai murtumaan. No, Samuelhan murtui. Ei kokonaan, eikä murtuminen oikeastaan ole oikea termi tässä tapauksessa, mutta vasen olkapääni ei siis enää kestänyt ulkopuolista painetta ja siirtyi jokusen senttimetrin kohti maan pintaa. En kuullut ruksahtelua, mutta tunsin sen kyllä. Se on hetken aikaa inhottava tunne, sitten sen kanssa pystyy elämään.
Siirtyminen paikasta A paikkaan B voi kestää yllättävän kauan aikaa, vaikka pisteiden välinen matka olisikin vain muutama metri. Jos painat 58 kg ja vastassasi on kaksi kertaa elopainoltaan isompia, humaltuneita suomalaisia miehiä, voi siirtymisvaihe olla myös vaarallinen. Se olisikin ollut hieno loppu pienelle elämälle, olkapää sijoiltaan Stam1nan pitin tallomaksi. Ja omassa kotikaupungissa! Mutta tällä(kin) kertaa selvittiin hengissä, kiitos kaikkien yleisön seassa tietä antaneiden, Lutakon aina-yhtä-mukavan-ja-rennon henkilökunnan sekä tietenkin ambulanssimiesten kesken. Pari biisiä joutui kuuntelemaan narikan edessä ja pari missasin ihan tyystin ollessani ambulanssin ihmeellisissä sisuksissa tiukassa, mutta oikeudenmukaisessa ensiapukäsittelyssä. Loppukeikka meni sitten takaa katsellessa ja fiilistellessä. Kyllä ne pojat osaa ton homman, huumoria unohtamatta... ("Onko täällä Kaikka -faneja?")
Kipua on monenlaista, vaihteeksi minun elämässäni se on ollut lähinnä vain fyysistä sorttia. Saa nähdä, mitä tämä harjoittelu sitten tekee mielenterveydelle ja ruumiille myös, on nimittäin enää seitsemän tuntia jäljellä nukkua ja olla paikan päällä. Tässä se aika menee järjen seuratessa jäljessä.
Siinä muutama asia, mitkä pyörivät mielessä, kun kahdeksan tunnin kuluttua pitäisi olla skarppina aloittelemassa viiden viikon harjoittelua Jokelan koululla (Jyväskylän Jokelan koulu, huom.). Pitäisi myös kertoa heti alkuun, että joudun ottamaan iltapäiväksi vapaata, että saan purukaluston korjattua. Ainakin kaksi hammasta poistetaan, ja useita porataan.
Oikeanpuoleista yläviisaudenhammasta on tosiaan särkenyt aika lailla parin viime viikon aikana; se on ollut uudenlaista (hammas)kipua. Sekunnin tai kahden ajan tuntuu siltä kuin ikeneen työnnettäisiin stereoplugin (3,5 mm) paksuista neulaa. Välillä nämä tulevat peräkkäisinä sykäyksinä, kuin sydämenlyönteinä, ja välillä taas yksittäisinä täsmäiskuina. Uudenlaista kipua kumminkin, ei mitään tylsää ja ärsyttävää vihlomista.
Toinen kipupiste on vasen olkapää. Se oli sitä mieltä, ettei jaksa olla paikallaan Stam1nan pitissä (Lutakko, 8.3.), ei edes yhtä kokonaista biisiä. Juttuhan meni siis näin, että lemiläiset vieraamme käynnistivät keikan erittäin tunnelmannostattavasti uuden Raja -albumin aloitusraidalla, nimeltänsä Hammasratas. Siinä sitten vanhemman pikkuvelipojan kanssa jouduttiin välittömästi parin metrin päähän toisistamme, ilman mitään aikomuksia tai tarkoitusta liikahtaa starttipaikoiltamme. Kaikki sujui tässä vaiheessa vielä hyvin, porukka tanssahteli oikein nätisti, kunnes kertosäkeen vuoron tullessa vellova jyväskyläläismassa keskittyi karjumaan "AU, HAMPAITA RATTAISSAMME". Siinähän sitä huudeltiin mukana, kunnes kertosäkeen jälkeinen bridge-osa (allekirjoittaneella ei varmuutta, onko se bridge vai soolo, kumminkin) laittoi jälleen nousuhumalaisen jengin pähkinöiksi. Siinä vaiheessa oli, vesiselvänä tietenkin, pakko vähän itsekin riehahtaa, mutta eihän sitä kauaa kestänyt...
Vailla mitään varoitusta jouduin kahden pittiporukan väliin, toinen tuli oikealta, toinen vasemmalta. Tanssahdellessani olin hieman kyyryssä, joten kaikki ainekset illan huipentumaan olivat valmiina. Niinhän siinä sitten kävi, että Samuel joutui puristuksiin kahden toisiaan päin törmäävän massan väliin, jolloin fysiikan lakien mukaan Samuel joutui joko vastaamaan paineeseen tai murtumaan. No, Samuelhan murtui. Ei kokonaan, eikä murtuminen oikeastaan ole oikea termi tässä tapauksessa, mutta vasen olkapääni ei siis enää kestänyt ulkopuolista painetta ja siirtyi jokusen senttimetrin kohti maan pintaa. En kuullut ruksahtelua, mutta tunsin sen kyllä. Se on hetken aikaa inhottava tunne, sitten sen kanssa pystyy elämään.
Siirtyminen paikasta A paikkaan B voi kestää yllättävän kauan aikaa, vaikka pisteiden välinen matka olisikin vain muutama metri. Jos painat 58 kg ja vastassasi on kaksi kertaa elopainoltaan isompia, humaltuneita suomalaisia miehiä, voi siirtymisvaihe olla myös vaarallinen. Se olisikin ollut hieno loppu pienelle elämälle, olkapää sijoiltaan Stam1nan pitin tallomaksi. Ja omassa kotikaupungissa! Mutta tällä(kin) kertaa selvittiin hengissä, kiitos kaikkien yleisön seassa tietä antaneiden, Lutakon aina-yhtä-mukavan-ja-rennon henkilökunnan sekä tietenkin ambulanssimiesten kesken. Pari biisiä joutui kuuntelemaan narikan edessä ja pari missasin ihan tyystin ollessani ambulanssin ihmeellisissä sisuksissa tiukassa, mutta oikeudenmukaisessa ensiapukäsittelyssä. Loppukeikka meni sitten takaa katsellessa ja fiilistellessä. Kyllä ne pojat osaa ton homman, huumoria unohtamatta... ("Onko täällä Kaikka -faneja?")
Kipua on monenlaista, vaihteeksi minun elämässäni se on ollut lähinnä vain fyysistä sorttia. Saa nähdä, mitä tämä harjoittelu sitten tekee mielenterveydelle ja ruumiille myös, on nimittäin enää seitsemän tuntia jäljellä nukkua ja olla paikan päällä. Tässä se aika menee järjen seuratessa jäljessä.
1 kommentti:
Äijä, sun pitää kasvattaa turvarengasta mahan ympäri ettei enää tule paikat kipeeks riehuessa!! :)
Käys tsekkaan mitä olen saanut omalla blogilla aikaan!!
Lähetä kommentti